01. Hämärän taa
näin käy taas päälleni yö,
kun sudet lampaita syö
ja pienet pirut nurkissani pihisee
yö peilin eteeni tuo
ja näen silmäni nuo,
kyllä susi aina suden tuntee
seinilläni varjot jälleen hiljaa huohottaa,
tummat siivet mua syliin kutsuu taas
silti polvistua en tahdo, vielä antaudu en,
ennenkuin kynä tai mies katkeaa
ja kun sä olet liian ylpee
etkä osaa luovuttaa
sun täytyy loppuun asti aina yrittää
ehkä jonain yönä vielä
kaiken selvemmin sä näät,
kunhan silmäsi tottuu vain tähän hämärään
tämä ruumis on kuin talo,
joka hiljaa lahoaa,
lauta laudalta sen seinät revitään
ja miten menneisyys vankinaan
pitää pieniä poikiaan joiden silmät
jo niin nuorina vihasta vanhenee
02. Marssiaskeleet
mä näen tv:ssä äidin itkevän,
lapsen armoa anovan
pyhät kyntäjät marssivat halki savuavan maan
mä näen miehiä mustissa saappaissaan
joista veri valuu varsista
kun he jumaliensa nimissä kylvävät kuolemaa
ja kun urheilusivun vieressä
mä näen kuvan jalkapallokentästä
johon hyökkäys ja puolustus haudattiin
niin mä luulen, luoja, ettei kaukana
enää ole se aika kun nämä sodat päätyy
veikkauskuponkiin
ja minä voi vaihtaa kanavaa
itseni uneen tuudittaa
mutta ikkunan jos aukaisen
niin ihmettelen tuota kaukaista
marssiaskelten kuminaa
heidän käsissään näen raudan taipuvan
uutta muotoa hakevan ja leikkiautot vaihtuvat aseeseen
kun heidän isänsä isät ja isänsä isät
ovat kaikki tehneet näin niin kai samaa polkua kulkevat
heidän poikansa eteenpäin
ja jos ei historia muuta voi opettaa
kuin että niin kauan kun jumalaa
ihminen leikkii niin kauan myös tämä maa savuaa
ja minä voi vaihtaa kanavaa
itseni uneen tuudittaa
mutta ikkunan jos aukaisen niin
ihmettelen tuota lähestyvää marssiaskelten kuminaa
03. Kuolen
mä kuolen joka aamu, kun
kanssas juon kahvia
ja iltapäivisin, istun sähköjunassa
mä kuolen joka yö, kun
itseäni ikuistaa yritän
ja savukkeeni sammutan
ja uuden sytytän
ja vaikka kuinka ruoste
harteilleni laskeutuu
ja pieni poika ylivoiman
alle tukehtuu,
ja vaikka pyydät puolelles
ja tarjoot kultaa, kunniaa,
mä en suostu sovintoa tekemään,
en sun kanssas milloinkaan
ja mä kuolen näihin ihmisiin,
jotka ei merkitse mulle mitään,
kertoo mitä pitää tehdä,
mitä täytyy yrittää
mä kuolen kun mun suuni
huutaa valkoisia valheita
ja jättää kertomatta aina
osan totuutta
ja vaikka kuinka ruoste ...
ja mä kuolen joka rivin jälkeen,
jonka paperille kirjoitan,
kun edessäni näen taas
yhden laulun vähemmän
ja mä kuolen joka unelmaan,
jonka viimein kiinni saan
ja siihen ainoaan,
jota koskaan en voi tavoittaa
ja vaikka kuinka ruoste ...
ja mä kuolen, kun mun rakkautani
takin alle piilotan,
kun pelko laittaa kuiskaamaan,
mä vaikka huutaa haluan
mä kuolen, kun näen vuosien taas
yli vierivän
ja liian myöhään, liian usein
itseni jälleen herätän
ja vaikka kuinka ruoste ...
ja mä kuolen näihin tähtiin,
joita rintaani mun liimataan kuin
pyhäkoulun kalenteriin
kilpaa kimaltelemaan
mä kuolen, kun nään valon
varjon alle väistyvän tai
jonkun idiootin taas
hakaristin seinään piirtävän
ja vaikka kuinka ruoste ...
04. Kaduilla Kallion
porttikongista kusen tuoksu
yöhön leijailee
sekarotuinen vanha piski
kadun kulmassa ulisee
ja rappukäytävän lasiovet
jälleen rikki lyöty on
tällä puolella kaupungin
yö usein on niin uneton
kaduilla Kallion, kaduilla Kallion
kaduilla Kallion
karhupuistossa Turtiainen
kirjaston varjossa katselee
kun vanha nainen puiston reunaa
väsyneenä kävelee
ja musta silmä ja muovikassi
täynnä tyhjiä pulloja
kun talomiehen rouva kauppaan
kulkee maanantai-
ja aamuisin hesarille
nämä hahmot horjuvat
epätoivoisina eteen Alkon
jo ennen kymmentä saapuvat
kun leipää ja viinaa
ja sirkushuvejaan kansa kaipaa
eikä nälkäänsä ole synti jonottaa
ja Tenkassa vanhat miehet
tuopin ääressä istuen
tappaa aikaa ja itseänsä
nuoruusvuosiaan muistellen
miten joskus näillä kulmilla
he kulkivat kuin kuninkaat
ei tarinoita vuodet vaihda,
ne vain vaihtaa kertojat
05. Maa mustasukkainen
(C.R.´s #53 song)
laivat laskevat lippunsa,
satama suljetaan
ja aurinko antautuu kuulle,
tähdille, yön jalokiville,
ja sametintummalle taivaalle
joka peitoksi pienen saaren
päälle laskeutuu
ja aallot lyö rantaan rytmiä
kanssa generaattorin
kuppilan takana on pari hehkulamppua
ja liian monta sadekautta nähnyt nauhuri
jossa Morrison itkee ikäväänsä vankina
mister Joe surullista tarinaansa
turistitytölle kertoo läpi kyynelten
tyttö kuuntelee vielä kun ei raukka tiedä
että näytös on jokailtainen
ei kukaan kysy miksi tai milloin
ei ole kelloa kellään, ei peiliäkään
on meri, hiekkaa ja hikinen yö
ja luonto sulkee silmiään
kun tuo maa mustasukkainen
katselee kun meri taivasta suutele
kosteilla huulillaan hyväilee
viime yönä kun satoi ja
sammakot sekosi
ja viidakko huusi yhtä saatanan
samaa sävelmää
kun makea vesi veti maan
tuskaisen pintaan
mutaisia haavoja mereen mennessään
niin me istuttiin koko yö kuistilla
ja juotiin pahanmakuista kotiviiniä
Kob rämpytti kitaraa
se lauloi paikallisia lauluja vapaudesta
enkä ymmärtänyt sanaakaan,
en sanaakaan
mä tänä aamuna kun heräsin
näin enkelin
se nousi vedestä tukka märkänä
se tuli mun luo ja sanoi 'oh, Jesus'
ja mä sanoin että nyt on neiti
vähän väärässä
mä tiedän miehen mutten usko
sen näille kulmille
kovin usein eksyvän
vaan kysy tohtorilta,
se tietää, tuntee kaikki
ja tapaa apua kaikkeen löytää
kun maa mustasukkainen
katselee kun meri taivasta suutelee
setä Carlos ei nuoresta pojasta
irti silmiään millään saa
pojan kiihkeä tanssi
lempeän latinon veren
saa yli reunojen kuohumaan
ja kun neiti Virginia vääntää
taas sätkää
ja paperikäärönsä aukaisee
herra Clintonin eksynyt
rypistynyt katse
falangi tytölle hämillään
hymyilee, hymyilee ja hymyilee
ruotsalainen nainen on
kova ja kaunis
mutta senkin kuu saa sulamaan
se pitkien ripsien suojasta
vanhaa krokotiilirottaa tuijottaa
joka jäänyt on loukkuun,
sinikantiseen kirjaansa
kElisa, ei tahtoon isänsä suostunut nöyrtymään
Elisa, nyt hän lentäen lähtee kuin lajinsa viimeinen
sinä aamuna, kun hän heräsi
sairaalassa, sidottuna selälleen
ja seiniä valkoisia katseli,
eikä tuntenut enää siipiään
oli kiinni saanut raaka tuuli idästä,
joka tanssittaa vanhoja luuoukeroitaan piirtelee
miten pilkkaava tuuli
pirullista tarinaa hälle hyräilee
kuinka maa mustasukkainen
katselee kun meri
taivasta suutelee
kosteilla huulillaan hyväilee
06. Meidän pikku kuppila (osa 3)
tää meidän pikku kuppila
ei oikeastaan
ole millään tapaa erikoinen
paitsi että täällä jokainen
on aina vähän jonkun näköinen
tänne Lenin-
jälkeen eläkkeen
tulee juomaan pullon pilsua
ja kateellisena Saarikosken kanssa
nurkkapöytään katselee kun
huonoilla jutuillaan nuoria tyttöjä
naurattaa herra Sinatra
ja tytöt kikattaa kuin Marilyn ja Madonna
niin kauan kuin
vanha herra jaksaa maksaa heidän kaljansa
ei silti tää pikku kuppila
ole millään tapaa erikoinen
paitsi että täällä jokainen
on aina vähän jonkun näköinen
07. Elisa
hänellä on arvet laihoissa ranteissaan
ja tatuoitu olkapää
tummien lasien taa piilottelee
raukka, ristejä silmissään
hän on jo lapsena langennut
ja nuoruutensa valvonut
ja vanhuuttaan nyt vihaten, kulkee eksyneenä
kuin lajinsa viimeinen
hän syntyi sinne, missä pienet tytöt
liian nopeasti vanhenee
sinne, missä pelko silmissään
kansa Herran sanaa kuuntelee
siellä miehet oppii miehiksi
ja naiset opetetaan nöyrtymään,
kun Ladan hikisillä takapenkeillä
niiden unelmilta siivet revitään
Elisa, tyttö etelän kaipuu silmissään
Elisa, syntyi alle tähtien pohjoisten
Elisa, ei tahtoon isänsä suostunut nöyrtymään
Elisa, hän tahtoi lentää kuin lajinsa viimeinen
hän kertoo tarinoita itsemurhasta insestiin,
Tukholmasta, viinasta ja kamasta,
miehistä ja rahasta ja kaikesta paskasta,
joista etsi muka vapautta,
kunnes viimein eräänä iltana
Göteborgissa pienellä kujalla,
lasisilla silmillään tuijotti lumisadetta
ja kun maa muuttui valkoiseksi,
hän muuttui vanhaksi, hän repi ranteensa auki
ja lumeen kirjaimin punaisin, nimensä kirjoitti
Elisa, tyttö etelän kaipuu silmissään
Elisa, syntyi alle tähtien pohjoisten
rankoja
ja nyt ne pirut pyörii nyt hänen silmissään,
eikä kestä niitä selvänä katsella
Elisa, tyttö etelän kaipuu silmissään
Elisa, täällä alla tähtien pohjoisten
Elisa, ei tahtoon isänsä suostunut nöyrtymään
Elisa, nyt hän ristinsä raahaa kuin lajinsa viimeinen
08. Sirkus
on tässäkin kaupungissa
niinkuin kaikissa muissakin sirkuksissa
liian monta epätoivosta nuorallakävelijää
ja tämänkin sirkuksen
kapeilla pienillä kujilla
kulkee jo liian monta pudonnutta
yksinäistä häviäjää
ja kaupungin harmaisiin suuriin kivitaloihin
suljettujen verhojen taa mahtuu
niin monta surullista tarinaa
sahajauhon tuoksussa
tämän sirkuksen parrasvaloissa
epätoivoiset narrit
teille esittävät temppujaan,
esittävät temppujaan
09. Kuilun reunalla
kuilun reunalla ratsumies
valkoisella hevosellaan ratsastaa
ja tuo paahtavan punainen aurinko
kulkijaraukkaa korventaa
ei ole suojaa ei, ei ole varjoakaan,
on vain autio tie pölyinen
sinä maasta olet tullut
ja maaksi olet tuleva, oi ratsumies yksinäinen
tuo kaipuu luo tähtesi,
kaukaiseen kotiisi
ikuinen kahleesi on
ja sen orjana horjut
sinä autiomaassasi, ontto ja onneton
milloin kutsusi sait enää muista et
tähän taisteluun katkeraan
ehkä äitisi jo laului sen sinulle,
pikkuinen, kehtoasi keinuttaessaan
että tällä kertaa sä siihen oikeaan
viimein törmäsit
kun ei elämä suostu sulta kysymään,
mitä kaipaat
se kuin korttipakkaa pitää käsissään
ja kun jotain odottaa,
se pakan alta antaa taas
ei mitään ihmeellistä täällä,
Helsinki on Helsinki
mikä tämän pienen kaupungin sais muuttumaan
ystävät menee naimisiin,
hankkii autoja, asuntoja ja lapsia,
ja toiset eroaa
ootko kuullut Fogista,
sekin lähti toissa talvena
ja siellä aavan meren tuolla puolella
hakee onneansa
jos satut tapaamaan, kerro terveisiä
ja muista poiketa silloin tällöin
poste restante Manila
10. Poste restante Manila
puoli viisi aamulla,
Ola laulaa satumaasta
ja väsyneet askeleet
lehdenjakajan käy rapussa
kevättaivas aukeaa,
huomenta Helsinki, toivottaa
ja mä mietin, missähän
sen yksi tyttäristään nyt vaeltaa
silti kirjoitan tämän kirjeen,
sä vaikka tuskin tätä saat milloinkaan
se sua kuitenkin odottaa,
jos satut poikeamaan
poste restante Manilaan
miltä meno maistuu siellä nyt?
onko tyttäresi kasvanut?
sä sille jotain suomesta
kai olet kertonut kuitenkin
ja miten sinun miehesi,
hän onko vielä niin hyvä kuin kirjoitit?
siitä kolme vuotta jo on,
kun susta viimeksi kuulin
kun sulla tapana oli ongelmia aina hakea,
ja niin monta väärää miestä
parantaakin yritit
mä siksi toivon todella,
että tällä kertaa sä siihen oikeaan
viimein törmäsit
kun ei elämä suostu sulta kysymään,
mitä kaipaat
se kuin korttipakkaa pitää käsissään
ja kun jotain odottaa,
se pakan alta antaa taas
ei mitään ihmeellistä täällä,
Helsinki on Helsinki
mikä tämän pienen kaupungin sais muuttumaan
ystävät menee naimisiin,
hankkii autoja, asuntoja ja lapsia,
ja toiset eroaa
ootko kuullut Fogista,
sekin lähti toissa talvena
ja siellä aavan meren tuolla puolella
hakee onneansa
jos satut tapaamaan, kerro terveisiä
ja muista poiketa silloin tällöin
poste restante Manila
11. Viimeinen näytös
valot sammuu, satuttaa
tuntuu niinkuin samaa vanhaa
elokuvaa mä taas katselisin vain,
narrin roolit osanain
ja vuorosanat joilla en enää
ketään saa nauramaan
ja hän katseen kohottaa,
katseen joka pyytää poistumaan
nyt kun juhlat nää on aika lopettaa
meille jää vain lasku
jota kumpikaan ei pysty maksamaan
tämä itsekäs ja ilkeä mies
ajaa takaa jotain suurta turhaa unelmaa
hiekkalinnaansa rakentaa
ja sen suolaisella kielellään
meri joka yö vie mennessä
ja silti uudestaan ja uudestaan uudestaan
hän saman leikin vain aloittaa
joka ikinen aamu toivoen
tämän kerran täytyy olla jo
kerta viimeinen
jää valkokankaalle kuva viimeinen
narri oven avaa
yksin poistuen
lopputekstit ja valot syttyy palamaan
minä poistun kun ovet avataan
eikä hän pyydän enää kääntymään
eikä minusta ole miestä
kyyneleitäni näyttämään